Musiikin tekeminen on teoriassa yksinkertaista: soitetaan ääniä peräkkäin ja kuunnellaan miltä tuntuu. Käytännössä musiikkia voikin synnyttää tyhjästä ja sen soittamista ja tuottamista harjoittelemalla kehittyä teknisesti virtuoosiksi. Mutta lisäksi musiikissa on mystinen ulottuvuus, joka kanavoituu muusikon läpi, vaikuttaen hyvänä päivänä kuin euforinen huume. Aktivoituakseen tuo ylimaallinen huume taas vaatii jonkun herkkyyden, joka tulkintamme mukaan ihmisellä joko on tai ei. Sillä vaikka säveltämiseen on jo olemassa melko eteviä tekoälyjä, niin ainakaan vielä musiikin mystistä ulottuvuutta ei ole purettu atomeiksi. Musiikin sävellys kun on muutakin kuin teoriassa oikein aseteltuja ääniä ajan virrassa. Se on ainakin luojansa tunteita, tarinoita, äänen värejä, tarkkaan valittuja soundeja, virheitä täydellisyydessä ja täydellisyyttä virheiden ansiosta.
Musiikki on mielestämme lähellä markkinointia, sillä haetaan huomiota ja kommunikoidaan monimutkaisia viestejä yksinkertaisella tavalla tai toisinpäin. Joskus parhaiten toimii ”halolla päähän” junttaus, toisinaan paskastakin kuoriutuu ihmisten lautasella konvehti, jos sitä tarpeeksi tuutataan, mutta koskaan sellaista markkinointia tai musiikkia ei kannata tehdä, joka ei herätä mitään tunteita.
Tästä johdannosta ponnistaen, me kirjoittajat senior copywriter Ville Verkkapuro ja myyntijohtaja Jukka Niittymaa, avaamme hiukan miten meistä tuli markkinointiviestinnän ammattilaisia siitäkin huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen –, että maailmankaikkeus janoaa tulla kuulluksi musiikkimme kautta, vaikka emme sitä päivätöiksemme tee. Oheinen keskustelu on kiteytetty meidän puolentoista tunnin kävelyn aikana puhelimessa höpötetystä tajunnanvirrasta ja sisältää tuotesijoittelua.
Ville: Aloitin musiikin parissa roskalavalta löytämälläni rikkinäisellä kitaralla joskus 10-vuotiaana. Siitä lähtien tullut oltua aktiivinen muusikko ja soitettua eri yhtyeissä, Vestasta Black Metal Raccoonsiin. Soittimella ei ole oikein ollut väliä ikinä, soittanut kaikkea rummuista synaan ja bassoon, kitara ja laulu ehkä kuitenkin ne kotoisimmat. Olen multi-instrumentalisti; sekä paska rumpali että paska kitaristi.
Jukka: Vähän samanlaiset lähtökohdat minullakin. 90-luvun alkupuoliskolla tuli kaverien kanssa idea, että perustetaan goottibändi. Soittimet jaettiin sillä perusteella, että minkä kukin sattui käsiinsä saamaan. Minä lainasin pikkuveljeltä basson ja siitä se sitten lähti. Bändihommat tai esiintyminen eivät silti ole koskaan olleet minulle se huume, vaan yksin tietokoneella musiikin tekeminen, “terapiatekno” kuten sitä itse kutsun. Vaikka paljon muutakin on toki tullut tehtyä reilussa neljännesvuosisadassa kuin technoa.
Ville: Musiikin syvin olemus on ehkä siinä viitekehyksessä, minkä se luo ympärilleen. Usein sen kanssa käy niin, ettei kyseessä ole mitkään yksittäiset sointukulut, vaan se koko musiikin edustama juttu. Siinä on sellainen liike ja energia, joku uusi idea tai tyyli, joka vie mukanaan.
Jukka: Joo, tai siis minulle flow ja egottomuus ovat avainsanoja. Säveltäessäni itselleni, ilman mitään painetta esittää teosta koskaan missään, minä en ole enää Jukka, vaan koen olevani instrumentti muiden joukossa tai liima niiden välissä. Se on ihan mahtava tunne. Se on minulle sitä huumetta, joka riittää koukuttamaan. Sulle esiintyminen on tosin tärkeää, eikö?
Ville: Mulle musiikin esittämisessä parasta on se katharis: koko keikkapäivän hiljalleen rakentuva ahdistus, joka purkautuu, sen jälkeinen endorfiiniryöppy ja rikkinäiset mikkitelineet ja veriset polvet ja humalainen ilo, kamojen roudaaminen yöllä väsyneenä ja tilataksin takapenkillä sen toitottaminen, ettei enää jaksa keikkailla. Sitten sen toistaa tulevalla viikolla uudestaan. Vähän sama kuin mikä pätee alkoholiin – se tuo draamankaarta. Selvät ajanjaksot muistuttavat musiikittomia ajanjaksoja, ne on liian tasaisia. Korona-aikana tullut harjoitettua kumpaakin.
Jukka: No tässä olen eri sivulla, jos ehkä silti samoissa kansissa. Minä rakastan (nykyään) tasaisuutta. Rakastan sitä, että saan aamulla herätä rauhassa, keittää kahvit ja laittaa tietokoneen päälle. Keskittyä ääneen ja etsiä sitä tunnetta, joka haluaa tulla kuulluksi – ja vaikka idea melodiasta syntyisi puolessa tunnissa, niin sitten käyttää kolme kuukautta biisin kasvattamiseen. Varmaan vaikuttaa sekin, että minä en ole koskaan ollut ”rock-kukko”, vaan enemmän ”tekno-nörtti”, joka nauttii uusien plugarien hinkuttamisesta enemmän kuin itse soittamisesta. Mutta tuon katharsiksen janon jaan, se vain tulee minulle siitä, kun kuuntelen vihdoin valmiin teoksen, johon olen uudet ideani istuttanut. Tämä nörtti on myös se puoli minusta, joka on mainosmusiikkia tehnyt vaikkapa Valiolle tai Helsingin kaupungille vuosien varrella. Tarkoitan, että vaikka tilaustyötä tehdessä harvoin pääsee egottomaan tilaan (koska aina on mielessä, että onko tämä – olenko siis minä – riittävän hyvä?), saan kuitenkin iloa myös siitä, että voin viettää aikaa DAWin kanssa ja joku maksaa siitä.
Ville: Mainosmusiikin ongelmana on ehkä se, että se ei kohtaa niitä sisäisiä viitekehyksiä. Kaikki kulmat on pyöristetty. Jokaiselle jotakin ei ole kenellekään mitään, niin kuin Ruger Hauerin biisissä sanotaan. Mainostajat tarjoavat ratkaisuja ja hyvää fiilistä eikä sinne mahdu usein sitä ”The Curea” samalla lailla kuin silloin, kun säännöt on poistettu. Parhaimmillaan se on parasta, jinglet ja kaikki, siinä on jotain kiehtovaa ja hauskaa. Vähän kuin Pätkismunkin kanssa entisessä työpaikassa; tehtiin maailman ärsyttävin korvamato ja se nauratti, sieltä se lipui hiljaa presentaatioon ja lopulta Vuoden huippujen shortilla. Nauru on aina hyvä merkki.
Jukka: Huumorissa ja musiikissa on muutenkin jotain samaa. Ainakin se, että muistaisin lukeneeni niiden olevan luonnon vekkuli keino esitellä älykkyyttä. Jonkinlaisia lemmenrohtoja siis kummatkin: “katso, olen fiksu, rakasta minua!” Ja vaikka The Curen Endissä lauletaankin ”Please stop loving me, I’m none of these things”, on se kuitenkin se, mitä meistä jokainen eniten haluaa: olla hyväksytty ja rakastettu itselle tärkeiden ihmisten mielestä.
Ville: Olisi ihanaa kuulla mainoskatkolla lofia tai punkkia. Se ei olisi edes kovinkaan radikaalia, sitä pelätään ihan turhaan. Ehkei kuitenkaan mitään GG Allinia kannata laittaa maitomainoksen taustalle, mutta noin muuten musalla voi kyllä napsauttaa huomion ruutuun aika nopeasti.
Jukka: Se on justiinsa näin. Esimerkiksi juuri hiljan kuulin automainoksessa, joka oli muuten sellainen tosi geneerinen ja tylsä ”ajetaan tasangolla lujaa”, musiikkina Aphrodite’s Childin psykerock-klassikon The Four Horsemen. Kappale kertoo ilmestyskirjan tapahtumista ja olin ihan että WTF, nyt on kova viisu mennyt läpi brändimankelista. Kyseinen mainos jäi siis mieleen kerrasta, sillä onhan se nyt aika erikoisjuttu, että automerkki mainostaa itseään lopun aikojen kuvauksella. Harmi vain, ettei sen tarina ja visuaalinen puoli ollut edes taskulämmintä.
Ville ja Jukka: Loppuun halusimme vielä tehdä soittolistan lukijoille. Sellainen ”kuuntele nämä ja kurkistat päidemme sisään”. Kumpikin meistä valitsi viisi itselleen syystä tai toisesta tärkeää teosta. Niistä voit nauttia klikkaamalla oheista linkkiä Spotifyyn:
http://bit.ly/villenjajukantop10